"En vihaa sinua siksi, että olet niin huono. Vihaan sinua siksi, koska olet niin hyvä!"

 

 

 

 

 

                                                                                                

 

 

 

Vihaan tätä maailmaa entistä enemmän; joka aamu herään ja tunnustelen itseäni: minkälainen olo minulla mahtaa olla tänään?
Hetken päästä ymmärrän, että samanlainen olo kuin eilenkin, ehkei pahempi.
Kurkussani tuntuu olevan jotakin, ikäänkuin haluaisin itkeä ja oksentaa mädän ulos minusta.
Mikään ei auta. Mistään ei ole hyötyä vaikka olen kokeillut kaikkia TV-shopin tuotteita. Huijausta.

En jaksa kuunella ketään tai mitään mutta siltikin minun on pakko. Kaikki ulkopuolinen ärsyke on haitaksi, vihaan kaikkea.
Vihaan kuunnella muiden naurua, valituksia, juttuja elämästä. Vihaan niiden luurankojen hampaiden kalinaa. Lyön ne kohta irti!

Moni esittää niin itsetietoisesti asioitaan, että tekisi mieli nauraa paskaiset naurut suoraan päin naamaa. Minua sanotaan liian nuoreksi, joka ei tiedä mitään.
Minua alkaa niin paljon ärsyttämään, että kohta ryhdyn samanlaiseksi heitä kohtaan ja siinä jumalallisessa hetkessä kun minua huomautetaan asiasta, sanon niin rauhallisella äänellä takaisin: "Mutta niinhän sinä käyttäydyt minua kohtaan."
Jotkut luurangot tarvitsevat vain hieman omaa lääkettään ymmärtäkseen asioita joita tuputtavat muille.
Missään ei saa olla rauhassa. Omaan salaiseen ja hyvin kätkettyyn pesäänikin ängetään tämän tästä.
HALUAN OLLA YKSIN!

Vihaan kaikkea, kaikkea missä pitää olla fyysisesti luurankojen edessä. Miksi en syntynyt jonnekin toiseen todellisuuteen?
Miksi synnyin mätänemään hiljalleen pois?

Olen ollut kuollut henkisesti jo pitkään. Nyt olen hiljalleen mädäntynyt pois, koska sisäinen kuolemani on alkanut tulemaan ulospäin.
Kohta olen täysin samanlainen, sieluton luuranko kuin kaikki muutkin.

Täällä Pohjalla on tullut jo niinsanottu kevät. Käytännössä mitään muuta eroa ei ole, kuin se, että ulkona on vaikea mennä eteenpäin sulan lumen takia.
Mitään ei aurata pois, annetaan luurankojen rämpiä viimeisillä voimillaan eteenpäin.
Yläkertalaiset istuvat reunalla ja katsovat meitä. Nauravat ja heittelevät meitä lumipalloilla.

Välillä tuntuu kuin räjähtäisin. Pääni pullistuu kuin ilmapallo, mutta silloin lähden liikkelle ja turrutan sen pois. Sysään roinaa pois edestäni päivästä toiseen.
Miten kauan jaksan tätä?
Mitään käyttökelpoista ei tästä kaatopaikasta löydy, paitsi yksi päivä löysin kynsilakkaa ja päätin kokeilla sitä. Mitä väliä sillä on? Kuolen kumminkin kohta.
Tiedän sen olevan lähellä. Tunnen sen vakoilevan kulmien takana.
Väitän, että olen nähnytkin sen!
Iso musta viikatemies, pystyy piiloutumaan kuin varjo. Joku päivä kun en ole varuillani - se tulee ja tappaa minut. Teurastaa kuin kalan. Pää poikki.

Täällä on luurankoja jotka kuvittelevat olevansa vielä elossa. Kuvittelevat olevansa teinejä, täysissä sielun ja ruumin voimissa.
Säälin heitä!
He ovat menettäneet järkensä jo kauan ennenkuin mätänivät pois. Jämähtivät tuohon ihmeelliseen tilaan, joka ei ole totta. Nauravat kuin olisivat vieläkin 13-vuotiaita, jotka kapinoivat vanhempiaan vastaan.

Tämä ihmeellinen kuolemisen tunne vahvistuu kokoajan.
Kuolema? Mitä se on?
Sen ainakin tiedän: "Ei ole olemassakaan kuolemaa. Elämä on vain unta ja me olemme itsemme kuvitelmia."
Eli, kun kuolen, niin herään tästä ihmeellisestä unesta, jota kutsun elämäksi?
Eli olen olemassa ja elossa vain silloin, kun tiedostan itseni tässä unessa?
Elämää ei ole olemassa, se on kuin ne TV-Shopin huijaukset, joita ihmiset ostelevat innoissaan.
Kuolema on vain yksi olotila, olenko silloin yksi noista laahusavista luurangoista?
Vai heräänkö silloin tästä unesta siihen todellisuuteen?

Kuinka moni on minun kanssani samalla aallonpituudella? Kuinka moni ymmärtää äskeisen käsityksen?
Anybody?
Anyone?
Entä jos tarjoan äskeisen ajatuksen ilmaisen kahvin ja pullan kera?

Asuessani Pinnalla, siellä kukaan ei ollut samaa mieltä kanssani. Tekisi mieli repiä heidät alas ja näyttää että tämä kaikki on totta!
Mutta eivät he usko, ellei omin silmin näe. Kaikki pitää aina nähdä ja kuulla ja todistusaine pitää videoida ja laittaa youtubeen. Muuten kukaan ei ota kuuleviin korviinsa.

Olen ajatellut, että ehkä tämä läävä on sittenkin kotini? Kuulun tänne?
Olin se yhteiskuntakelvoton ja minut paiskattiin paskaisesti tänne alas.

"Ota kaikki traumasi, negatiiviset kokemuksesi, mielenterveysongelmasi, itkusi ja saatananpalvonta musiikkisi ja pysy poissa turmelemasta meidän pastellinväristä maailmaamme. Olet liian todellinen ja vahva. Pystyt käännyttämään ihmisiä puolellesi ja saamaan aikaan vastarintaa.
Olet tuhollinen yhteiskunnalle!"

Nuo sanat taisivat kaikua silloin kun putosin loputtomalta tuntuvan kuilun läpi. En tiedä kauan putosin. Oliko se sekunti vai vuosi?
Välillä tuntui, että olin painottomassa tilassa, niin tottunut olin siihen pudotukseen.
Se joka tönäisi minut alas; oliko niitä enemmän kuin yksi? En ollut tarpeeksi varovainen ja katsonut taakseni. Siellä saattoi olla yksi, kaksi, kymmenen tai koko helvetin yhteiskunta.
Mutta täällä minä olen, olen ollut jo pitkään. Pohjalla riittää vihaa ja vihamielisyyttä. Ketään ei kiinnosta.
Minuakaan ei kohta enää kiinnosta.

Omasta mielestäni taisin voittaa lotossa. Katsoin monta kertaa että numerot olivat oikein, mutta kuten arvata saattaa myyjä päättikin etten ole voittanut. Sitten nauroin itsekin: "Kuka täällä Pohjalla voisi voittaakkaan?"
Muistan myyjän likaiset hampaat miten ne kalisivat naurun tahtiin.
Sadistista huumoria.
Sadistinen maailma.